Kaiken keskellä keveys

Hyvä lukija joskus sanani eivät mene lauseiksi laisinkaan. Joskus tunteeni tarvitsevat tästä huolimatta sanoja, jotka eivät muodosta mitään yhdessä. Ehkä juuri nämä sanat kuitenkin kertovat enemmän kuin harkiten mietityt ja suunnitelmalliset. Haluaisin aina kävellä luonnossa, puiden vieressä polulla puolukoiden kanssa sulassa sovussa tai rantakivillä suuren veden vierellä. Haluaisin kuvata jokaisen mustikan kukan ja löytää kielojen salaiset paikat. Minusta tuntuu, että ne ovat vain muille, sillä en ole löytänyt niitä. Pimeällä en halua kävellä silti vieläkään Sillä pelkään mitä pimeys tuo mukanaan Ja vaikka pimeys olisi turva, suojapaikka, en luota siihen. Sillä sisälläni olevat hämärät ja pimeät kohdat ovat häpeällisintä mitä minussa on. Eivätkä ne ole lähteneet, pikemminkin kielloista kasvaneet. Pimeä ympärillä muistuttaa niistä ja pelkään, mitä ne tuovat mukanaan. Pimeintä on, kun ajattelen niiden olevan minussa aina. Ja vaikka olisi vain se sumu se suojaava sumu, ...

Hyvä lukija, elämään kuuluu kaikki värit ja säät. Aurinkoiset ja värikkäät kesäpäivät ovat helpompia kokea ja elää kuin tummat, synkät ja kylmät. Tummat pilvet syövät kaiken valon ja synkkyydessä ei näe eteensä. Tuuli vihmoo ja jännittyneet hartiat kipeiksi. Ollapa aina valossa ja väreissä. Vaan elämän kaikkiin väreihin kuuluvat myös tummat ja synkimmät sävyt. Mutta miten olla ja elää silloin, kun oma tie tuntuu kulkevan vain tummuvan taivaan alla, myrskytuulen vietävänä ja kohti pimenevää metsää. Hartiat painautuvat synkkyydestä kumaraan, silmien takana ei näy iloa ja kaikkea katsotaan arastellen sekä varoen. Tuntuu, että elämä pettää. Luvattua valoa ei olekaan, ei luoteta enää hyvyyteen. Rimpuillaan ja pyritään eteenpäin. Ainakin aluksi, kunnes pimeyteen tottuu. Sitten ei enää liikuta. Sitten ollaan vaan paikallaan ja annetaan sisimmänkin täyttyä tummuvilla pilvillä. Se on synkkyyden synkin osa: ajatus, ettei ole muuta, ettei ole ansainnut mitään muuta kuin tätä. Pimeää. ...