Synkkyyden rajat

Hyvä lukija,
elämään kuuluu kaikki värit ja säät. Aurinkoiset ja värikkäät kesäpäivät ovat helpompia kokea ja elää kuin tummat, synkät ja kylmät.
Tummat pilvet syövät kaiken valon ja synkkyydessä ei näe eteensä. Tuuli vihmoo ja jännittyneet hartiat kipeiksi. Ollapa aina valossa ja väreissä.

Vaan elämän kaikkiin väreihin kuuluvat myös tummat ja synkimmät sävyt. Mutta miten olla ja elää silloin, kun oma tie tuntuu kulkevan vain tummuvan taivaan alla, myrskytuulen vietävänä ja kohti pimenevää metsää. Hartiat painautuvat synkkyydestä kumaraan, silmien takana ei näy iloa ja kaikkea katsotaan arastellen sekä varoen. Tuntuu, että elämä pettää. Luvattua valoa ei olekaan, ei luoteta enää hyvyyteen. Rimpuillaan ja pyritään eteenpäin. Ainakin aluksi, kunnes pimeyteen tottuu. Sitten ei enää liikuta. Sitten ollaan vaan paikallaan ja annetaan sisimmänkin täyttyä tummuvilla pilvillä.

Se on synkkyyden synkin osa: ajatus, ettei ole muuta, ettei ole ansainnut mitään muuta kuin tätä. Pimeää.

Synkkyyden keskellä on luottamusta. Luotetaan pimeään, joka on ympärillä. Synkkyys ja epätoivo eivät petä, vaan ne odottavat kyllä. Ne ottavat aina vastaan ja jäävät. Sisin synkkyys asuu silmien takana ja ulkopuolella se jatkuu silmänkantamattomiin kuin ikuiset varjot. Ja maassa on rauha, sillä ei ole mitään muuta. Silmät tottuvat pimeään.

Mutta hyvä lukija, pimeässä kulkeminen muuttaa meidät harmaiksi, kyynisiksi ja väsyneiksi. Synkkyys muuttaa ihomme paksuksi, rakentaa sisällemme muurit ja ei päästä ketään sisään. Vain pimeys on tervetullut. Eristäydymme muista, emmekä näe muiden valoa. Synkkyys muuttaa meidän sielumme painaviksi, askeleemme laahustavat ja mikään ei saa mieltämme ylenemään.

Emme ole kukaan ansainnut elämää tummuvan taivaan alla ilman valoa. Kenenkään meistä ei tarvitse tottua pimeään. Kenenkään meistä ei tarvitsisi luottaa vain synkkyyteen. Sillä ei ole pelkkää synkkyyttä, se on mielemme jekku, jotta selviäisimme. Synkkyyden keskellä on vaikeinta luottaa valoon, mutta ehkä siksi se on tärkeintä.

Niin, hyvä lukija. Kauas jatkuvan synkän taivaan alla voi tuntua siltä, ettei ole mitään muuta. Että kaikki on vain tässä. Silloin pysähtyy keskelle pimeää ja ajattelee jäävänsä siihen ainiaaksi, sillä pimeään voi luottaa.

Hyvä lukija, vaikka me pysähtyisimme pimeän keskelle, niin pimeä ei pysähdy.
Se liikkuu koko ajan ja jossain sen rajat ovat.
Jossain kohtaa, ehkä huomenna tai ensi viikolla, pimeän rajan reunalta pilkistää sininen taivas. Ja ne värit kääntävät maailmamme ympäri, siihen voimme luottaa.

Tämä kaikki pimeä näyttää kuuluvan tielle ja tielläkulkevalle, mutta tämä ei ole koko tie. Olemme jo koko ajan matkalla kohti valoa, kohti pimeän reunaa tai pientä valoisaa paikkaa pimeän keskellä. Meitä johdatetaan koko ajan pois pimeästä, vaikkemme nyt näe sitä. Ja jos olemme paikallamme, pimeä liikkuu pois. Tämä pimeä ei voi olla kaikki.

Synkkyyden keskellä vaikeinta on ajatella, että on muutakin. Pimeä tietää minne se menee ja se on matkalla aina. Jos emme vielä näe sen valoisaa reunaa, emme ole perillä vielä.
Mutta ehkä huomenna, ensi viikolla, vuoden päästä... joskus vielä.
Se on lupaus, johon voi luottaa.