Ehkä enää vain vuorokausi

Hyvä lukija
joskus sanani eivät mene lauseiksi laisinkaan. Joskus tunteeni tarvitsevat tästä huolimatta sanoja, jotka eivät muodosta mitään yhdessä. Ehkä juuri nämä sanat kuitenkin kertovat enemmän kuin harkiten mietityt ja suunnitelmalliset.

Haluaisin aina kävellä luonnossa,
puiden vieressä polulla puolukoiden kanssa sulassa sovussa
tai rantakivillä suuren veden vierellä.
Haluaisin kuvata jokaisen mustikan kukan ja löytää kielojen salaiset paikat.
Minusta tuntuu, että ne ovat vain muille, sillä en ole löytänyt niitä.

Pimeällä en halua kävellä silti vieläkään
Sillä pelkään mitä pimeys tuo mukanaan
Ja vaikka pimeys olisi turva, suojapaikka,
en luota siihen.
Sillä sisälläni olevat hämärät ja pimeät kohdat
ovat häpeällisintä mitä minussa on.
Eivätkä ne ole lähteneet,
pikemminkin kielloista kasvaneet.
Pimeä ympärillä muistuttaa niistä
ja pelkään, mitä ne tuovat mukanaan.
Pimeintä on, kun ajattelen niiden olevan minussa aina.

Ja vaikka olisi vain se sumu
se suojaava sumu,
se ahdistaa.
Sillä en näe enkä ole nähnyt hetkeen.
Paikallaan seisominen ei auta
vaikka voisi laittaa jalalle painoa ja seistä,
ei silti voi askeltaa,
kun on pakotettu olemaan paikallaan.
Ei haluaisi mitään muuta kuin ottaa askeleen ja liikkua
pois juuri siltä paikalta, heti, nyt, miksei jo.
Vaan sumu kahlitsee paikalleen.
Kaikki kaunis odottaa ehkä sumun takana
tai ehkä ei ole mitään muuta kuin tämä.

Ajattelen, että kun joskus viimein saan ottaa askeleen,
nautin siitä, että näen metsän värit ja mustikoiden kukat.
Ehkä löydän jotakin uutta ja kaunista.
Pienen salapaikan metsässä, täynnä pelkkiä kieloja.
Kuin minulle varattu.
Voisinko minä ollakin kielosta kasvanut sittenkin?
Kaiken pimeän keskellä olisikin ollut monta pientä kielon alkua.
Askellan ja varon, etten astu niiden päälle,
sillä nekin ovat pimeästä nousseet
ja kestäneet pimeän.

Haluaisin poistaa sisälläni olevan pimeän
täyttää sen auringolla, ruskan väreillä ja sinisellä taivaalla
Haluaisin täyttää sen toivolla, valolla ja unelmilla, joita kohti pyrkiä.
Vaan tiedän, että vain aika voi muuttaa
päivän ja yön
ehkä vain vuorokausi
Ja sitten huomaan, että juuri se ajatus pienentää pimeää
ehkä vain vuorokausi
ja jos se onkin enemmän kuin vuorokausi
on oltava voimaa todeta niin uudestaan
ehkä vain vuorokausi
ja uudestaan
ehkä vain vuorokausi
ja toisto vaatii voimaa, niin paljon voimaa, että
joskus se on vain vuorokausi
ja valo voittaa viimein.

Silloin voi ihailla itseään,
pimeästä noussutta,
voimia kerännyttä
niin kaunista
osana kauneinta luomakuntaa.
Minä, mustikan kukat, puolukat, kielot ja suuret veet.
Kaikki täynnä voimaa.
Sitä kohti kun osaisin kulkea.

Ehkä enää vain vuorokausi
ja kaikki kaunis on tässä.