Istahda kivelle
Hyvä lukija,
elämässä on kovia paikkoja, tiedättehän. On juurakkoisia teitä, mihin kompastuu. On teräviä kiviä ja tunteita, jotka saavat käpertymään lattiatasoon. Mikään ei auta. Sisimmässä tuntuu yksinäisyyttä, katkeruutta ja kateutta. Miksi juuri minä kärsin? Miksi muilla menee niin paljon paremmin? Milloin minulla menisi paremmin? Milloin olisi aika sileälle tielle, jossa voisi huolettomasti astella. Milloin minut ympäröisi pumpuli, hattarat ja ylisanat elämän ihanuudesta? Tuntuu, että juuri ylisanoihin pitäisi päästä, jotta elämä olisi ulkoapäin asetettujan standardien mukaista. On koko ajan kurottauduttava jonnekin, joka ei ole juuri nyt, jotta olisi jotakin.
Mutta hyvä lukija,
olen oivaltanut. Olen oivaltanut ettei elämä ole ylisanoja. Se ei ole ääreispositiivisuutta. Ei huikeaa, mahtavaa tai mieletöntä. Elämä ei voi olla pumpulia, jolla astella.
Vaan oikeastaan se on sitä, että mutkaisella, juurakkoisella tielläkin voi kulkea kevyesti. Voi kaatuakin, mutta nousta myös. Jostain juuresta voi saada tukevan otteen, se saattaa olla juuri kätesikokoinen. Juurakot ja kivet voi oppia. Jotkut niistä voi laittaa taskuun hymyssä suin ja tokaista itselleen, että tämän minä muistan jatkossa, tämä oli tärkeää.
Ja siinä se on, että värisevälläkin, epävarmalla lehdellä voi istua tuntematta epäluottamusta. Tai suuren kylmän kiven päällä voi huoletta istua ja silti tuntea kulkevansa eteenpäin. Pienemmät kivet ja juuret taskussa.
Silloin saattaa huomata, että miten hymy on sisään ja ulospäin.
Sisällä varmuus: mitä tahansa tulee, se järjestyy.
elämässä on kovia paikkoja, tiedättehän. On juurakkoisia teitä, mihin kompastuu. On teräviä kiviä ja tunteita, jotka saavat käpertymään lattiatasoon. Mikään ei auta. Sisimmässä tuntuu yksinäisyyttä, katkeruutta ja kateutta. Miksi juuri minä kärsin? Miksi muilla menee niin paljon paremmin? Milloin minulla menisi paremmin? Milloin olisi aika sileälle tielle, jossa voisi huolettomasti astella. Milloin minut ympäröisi pumpuli, hattarat ja ylisanat elämän ihanuudesta? Tuntuu, että juuri ylisanoihin pitäisi päästä, jotta elämä olisi ulkoapäin asetettujan standardien mukaista. On koko ajan kurottauduttava jonnekin, joka ei ole juuri nyt, jotta olisi jotakin.
Mutta hyvä lukija,
olen oivaltanut. Olen oivaltanut ettei elämä ole ylisanoja. Se ei ole ääreispositiivisuutta. Ei huikeaa, mahtavaa tai mieletöntä. Elämä ei voi olla pumpulia, jolla astella.
Vaan oikeastaan se on sitä, että mutkaisella, juurakkoisella tielläkin voi kulkea kevyesti. Voi kaatuakin, mutta nousta myös. Jostain juuresta voi saada tukevan otteen, se saattaa olla juuri kätesikokoinen. Juurakot ja kivet voi oppia. Jotkut niistä voi laittaa taskuun hymyssä suin ja tokaista itselleen, että tämän minä muistan jatkossa, tämä oli tärkeää.
Ja siinä se on, että värisevälläkin, epävarmalla lehdellä voi istua tuntematta epäluottamusta. Tai suuren kylmän kiven päällä voi huoletta istua ja silti tuntea kulkevansa eteenpäin. Pienemmät kivet ja juuret taskussa.
Silloin saattaa huomata, että miten hymy on sisään ja ulospäin.
Sisällä varmuus: mitä tahansa tulee, se järjestyy.
Olipas hieno kirjoitus. Vaikuttaa hyvältä blogin alulta :)
VastaaPoista