Pimeydestä

Hyvä lukija,
on vuoden valoisin aika. Aika juuri ennen juhannusta. Siten on siis hyvä aika kirjoittaa pimeydestä.

Olen se ihminen, se lapsi ja aikuinen, jonka mielestä pimeys on pelottavaa. Pimeys on täynnä kaikkea, jota ei tunne. Siellä liikkuu asioita, joita ei näe. Pimeässä ei oikein näe itseäänkään. Ympäröivä ja kaiken peittävä pimeys pelottaa. Pienenä nukuin aina ovi raollaan. Viereisessä huoneessa oli yövalo. Mökillä öinen pimeys pelotti.

Pimeä metsä.
Pimeä kotipolku.
Pimeä oma huone.
Pimeä sängynalusta.
Kaikki pelottivat.

Mutta ajan kuluessa on jokin liikahtanut.
En tiedä mitä ja milloin, mutta olen oppinut hengittämään syvemmin pimeässä.

Jotakin liikahti syvällä itsessäni. Pieni oivallus, joka ei kanna vielä joka yö, mutta silloin tällöin ja useammin.
Mitä jos, pimeys ei olisi tuntematon ja pelottava.
Mitä jos, pimeys olisikin turvapaikka.
Pimeydessä on kaikki mitä tuntee ja kaikki mitä ei tunne. Siellä ei haittaa mitä on tai ei ole, olkoon mitä on. Mitä jos, pimeys olisi suojapaikka, turva, lintuemo suojelemassa poikasiaan siivillään. Mitä jos pimeys olisi kuin valtaisa syli.

Jos ajattelee pimeyden olevan levon ja rauhan hetki, voi hengitys kulkea syvemmin kuin ennen. Kaikki saavat olla sitä mitä ovat. Pimeydessä on mahdollisuus nähdä asiat tai olla näkemättä, mutta etenkin on mahdollisuus tuntea.

Hyvä lukija, oletko koskaan miettinut, että mitä oikeastaan pimeässä pelkäät? Pimeässä metsässä usein rasahduksen kuulleen ensimmäisenä pelkää. Mutta mitä silloin todella pelkää? Metsähiiriä, hirviä, tuulta oksissa? Mieti, mitä todella pelkäät.
Minä pelkään tuntematonta, elämän menettämistä, yksinäisyyttä, sairautta, muiden puolesta tätä kaikkea myös. Pelästyn toki metsähiirtäkin, mutten pelkää niitä.

Ehkä ensi kerralla pimeässä tulleet tunteet voi tuoda valoonkin. Ne ovat meissä kaikissa jo valmiina. Olemme kaikki valoa ja pimeää.

Hyvä lukija, älä pelkää sinussa olevaa pimeää. Anna sille syliä ja huomiota, niin se rauhoittuu.

Meissä jokaisessa on mahdollisuus rauhaan ja turvaan.