Vesi

Hyvä lukija, 
vesi on elinehto.

Vesi, joka ympäröi meidät lakkaamatta. Vesi, jossa on osattava uida ja vesi, joka on rajatonta ilman vastarantaa. 
Olemme vedessä. Olemme veden alla, veden pinnalla ja niiden välissä. Aallot voivat meidät heittää yllättäen veden alle ja välillä päämme on vain juuri ja juuri veden pinnan yläpuolella.

 

Veden pinnan päällä saamme hengittää raitista ilmaa. Näemme, minne uimme. Osaamme haroa vettä edestämme oikeaan suuntaan.

Mutta sitten, yllättäen, saatamme ollakin veden alla. Olemme ilman happea, jähmettyneenä, pimeässä.

On olemassa hetki, jolloin olemme näiden kahden välissä. Pinnan molemmin puolin, vuorotellen ja samaan aikaan. 

 

 

Silloin on väreilevällä pinnalla epävarmuus joka puolella. Silloin alkaa räpiköinti. Kaikin voimin haluaisi pois sumean pinnan alta, mutta liikaa yrittäessä valuu uudestaan ja uudestaan taas pinnan alle pimeään ja kylmään. Sitä suunnittelee paljon, haluaisi nähdä minne menee, ui lihakset jännittyneenä ja epävarmana kaikesta. Tuntuu, että vain itse kannattelee itseään, mutta entä kun voimat ehtyvät?

Kukaan ei kannattele.

Kun ahdistaa ja pelottaa, jännittyy koko keho ja mieli. Helpointa olisi vain mennä sykkyrälle, sulkea silmät ja unohtaa määränpää. 

Sitä vajoaa uupuneena pinnan alle kuin lapsuuden vesileikeissä. Hetkellisen sukellusleikin ilo vaihtuukin kokoaikaiseksi. Valo ei aina pääse pinnan alle. Silmiä ei pysty pitämään aina auki veden alla. Mikään ei kannattele, jos on ihan sykkyrällä ja pää painuksissa pinnan alla.

Siten ei voi uida.

Muttei kaiken tarvitse olla niin monimutkaista.
Hyvä lukija, oivaltavaa on, ettei edes tarvitse uida. 

Ei meitä ympäröivässä vedessä ole uintipakkoa. Eteenpäin ei tarvitse mennä. Ei tarvitse räpiköitä tai hätääntyneenä ja väsyneenä tarvitse katsoa suuntaa. 

Tämä ajatus, kaikessa yksinkertaisuudessaan, on antava meille tyyneyden juuri nyt ja juuri tässä.  

Pakottava tarve uida ja mennä eteenpäin aaltojen lomassa väsyttää ja uuvuttaa. Silloin ainakin kuluneena haluaisi vain mennä sykkyrälle ja olla pinnan alla.  

Kunpa sitä muistaisi sykkyrälle menon sijaan oikaista kaikki jäsenet. 
Kunpa muistaisi kääntyä kasvot kohti taivasta. Kädet ja jalat oikaistuna.
Kunpa muistaisi kellua. 

Vedessä rauhallisesti hengittäen, tyyneyttä harjoitellen, onkin niin, että vesi kannattelee itsestään. Selällään kelluen, katse ylöspäin käännettynä hengitys on tasaisempaa ja syvempää.
Aallon vyöryessä ylitse on muistettava vain hengittää ja hetken päästä saattaa huomata, että vesi on kannatellut koko ajan. 

Niin yksinkertaista se voi olla. Siihen ei tarvitse muuta. Vesi kannattelee kelluvaa. Ei tarvitse räpiköidä pinnan molemmin puolin. Vesi kuljettaa hellästi juuri oikeisiin paikkoihin. Niin hellästi, ettei sitä ymmärrä liikkuvansa kuin vasta saavuttuaan juuri oikeiden värikkäiden rantojen äärelle, poukamien rauhaan tai turvallisille laitureille.