Mitä kuulet juuri nyt?
Hyvä lukija, mitä kuulet juuri nyt?
Ehkä sinulla on taustamusiikkia tai katsot televisiota.
Elämämme on täynnä ääniä. On monenlaisia ääniä. Maailma on täynnä sulosointuja, mutta myös melua ja hälinää, jota ei kaipaa. Kaupungit ovat meluisia, moottoritiet ja teollisuuden äänet. Kodeissa kaivataan ääntä televisiosta, puhelimista, tauottomista soittolistoista. Valmis ääni taustalla tuntuu helpottavan arkea. Kun on ympärillä hälinää ja melua, ei tarvitse keskittyä kokonaan, ei tarvitse keksiä ajateltavaa. Ei tarvitse kuunnella itseään. Ulkopuoliset ärsykkeet ohjaavat ajatuksia.
Joskus tuntuu, että hukutamme itsemme keinotekoisiin ääniin arjessa.
Hyvä lukija, milloin viimeksi sinä olet kuunnellut jotakin aitoa?
Luontoa, toista ihmistä, itseäsi?
Tänään minä mietin itselleni tärkeitä ääniä.
Haapa.
Haavan lehtien havina vie minut lapsuuden mökille. Loputtomien kesäpäivien äärelle, järven rantaan. Aurinko paistaa ja laiturin nokasta tutkitaan pieniä sinttejä. Leikkimökkiin ei oikein uskalla mennä, sillä sinne on pesinyt ampiaiset. Vesilelujen takia on jonkun mentävä. Haapa värisi myös silloin kuin saunan jälkeen juotiin limsaa kuistilla. Silloinkin kun kerättiin mustikoita metsästä muoviseen mukiin. Ei pelätty punkkeja eikä karhuja. Mustikoiden päälle kaadettiin maitoa, kaurahiutaleita ja sokeria. Haavan lehtien havina muistuttaa mustikkamaidosta, takassa grillatusta makkarasta ja saunan savun tuoksusta.
Vesi.
Veden äänet vievät minut samalle mökille, mutta myös toiselle mökille. Sellaiselle, jonne pitää soutaa. Airojen vedot järvessä saavat sykkeeni tasaantumaan ja hengityksen syvenemään. Etenkin silloin kun saa itse olla matkustajana. Kohta olemme perillä tyyssijassa. Aurinko paistaa tässäkin tunteessa ja jos ei paista, niin nuotion lämpö hehkuu iholla. Lautapelien ja korttipelien ilo imee mennessään, tuoksuu metsä ja saaren voi kävellä ympäri. Mustikat ja puolukat kukkivat. Marjoja ja sieniä saa kerätä, jos jaksaa. Ei ole pakko, saa myös lukea kolme dekkaria putkeen. Veden äänet ovat minun pakopaikkani kaikelta. Sellainen, jonne ei murheet yllä. Kun kuulen veden ääniä mieleni tekee istahtaa alas, piilottaa puhelin ja upottaa varpaat veteen.
Sade.
Ropisi se peltikattoon, kuistille tai auton ikkunaan, niin sateen ääni vie minut jonnekin suojaan. Se vie minut sohvannurkkaan, omaan sänkyyn tai lämpimien vaatteiden alle. Se vetää minut luvan kanssa ihan pieneksi, silitettäväksi ja hoivattavaksi. Mitään ei voi silloin tehdä, se on hetken helpotus, virkistyminen. Silloin tulee tunne siitä, että saa vain olla. Sateen ääni antaa luvan hiljentää tahtia, kävellä varoen villasukilla villahuopa olkapäillä.
Huomasitko?
Kaikki minulle tärkeät äänet vievät minut paikkaan, jossa voin rauhoittua. Paikkoihin, joissa ei ole huolta, eikä kiirettä. Paikkoihin, jossa on hiljaisuutta.
Se kertoo juuri siitä, mitä minä eniten kaipaan.
Äänissä, jotka saavat rauhoittumaan ja pysähtymään saa olla juuri niin kuin haluaa. Voi kuulla oman hengityksensä, sydämen sykkeensä ja ajatuksensa. Silloin, juuri niissä hetkissä, voikin kuulla jotakin syvempää kuin vain haavan havinaa, veden liplatusta tai sateen ropinaa.
Voi kuulla sen, miten on totta juuri nyt.
Jokaiset liikkeet ja ajatukset niissä ovat todellisia. Ääni, jota kaipaamme eniten on meidän itsemme ääni. Se on ääni, joka liian helposti upotetaan meluun ja taustahälyyn. Kokemus omasta todellisuudesta vahvistuu, kun sitä kuuntelee. Vasta hiljentyessä ja pysähtyessä voi kuulla itsensä, tärkeimmän äänen. Miltä se ääni kuulostaa? Mitä juuri se ääni sanoo?
Hyvä lukija, entä sinun tärkeät ympärillä olevat äänesi ja minne ne vievät sinut?
Kuulethan myös itsesi?
Ehkä sinulla on taustamusiikkia tai katsot televisiota.
Elämämme on täynnä ääniä. On monenlaisia ääniä. Maailma on täynnä sulosointuja, mutta myös melua ja hälinää, jota ei kaipaa. Kaupungit ovat meluisia, moottoritiet ja teollisuuden äänet. Kodeissa kaivataan ääntä televisiosta, puhelimista, tauottomista soittolistoista. Valmis ääni taustalla tuntuu helpottavan arkea. Kun on ympärillä hälinää ja melua, ei tarvitse keskittyä kokonaan, ei tarvitse keksiä ajateltavaa. Ei tarvitse kuunnella itseään. Ulkopuoliset ärsykkeet ohjaavat ajatuksia.
Joskus tuntuu, että hukutamme itsemme keinotekoisiin ääniin arjessa.
Hyvä lukija, milloin viimeksi sinä olet kuunnellut jotakin aitoa?
Luontoa, toista ihmistä, itseäsi?
Tänään minä mietin itselleni tärkeitä ääniä.
Haapa.
Haavan lehtien havina vie minut lapsuuden mökille. Loputtomien kesäpäivien äärelle, järven rantaan. Aurinko paistaa ja laiturin nokasta tutkitaan pieniä sinttejä. Leikkimökkiin ei oikein uskalla mennä, sillä sinne on pesinyt ampiaiset. Vesilelujen takia on jonkun mentävä. Haapa värisi myös silloin kuin saunan jälkeen juotiin limsaa kuistilla. Silloinkin kun kerättiin mustikoita metsästä muoviseen mukiin. Ei pelätty punkkeja eikä karhuja. Mustikoiden päälle kaadettiin maitoa, kaurahiutaleita ja sokeria. Haavan lehtien havina muistuttaa mustikkamaidosta, takassa grillatusta makkarasta ja saunan savun tuoksusta.
Vesi.
Veden äänet vievät minut samalle mökille, mutta myös toiselle mökille. Sellaiselle, jonne pitää soutaa. Airojen vedot järvessä saavat sykkeeni tasaantumaan ja hengityksen syvenemään. Etenkin silloin kun saa itse olla matkustajana. Kohta olemme perillä tyyssijassa. Aurinko paistaa tässäkin tunteessa ja jos ei paista, niin nuotion lämpö hehkuu iholla. Lautapelien ja korttipelien ilo imee mennessään, tuoksuu metsä ja saaren voi kävellä ympäri. Mustikat ja puolukat kukkivat. Marjoja ja sieniä saa kerätä, jos jaksaa. Ei ole pakko, saa myös lukea kolme dekkaria putkeen. Veden äänet ovat minun pakopaikkani kaikelta. Sellainen, jonne ei murheet yllä. Kun kuulen veden ääniä mieleni tekee istahtaa alas, piilottaa puhelin ja upottaa varpaat veteen.
Sade.
Ropisi se peltikattoon, kuistille tai auton ikkunaan, niin sateen ääni vie minut jonnekin suojaan. Se vie minut sohvannurkkaan, omaan sänkyyn tai lämpimien vaatteiden alle. Se vetää minut luvan kanssa ihan pieneksi, silitettäväksi ja hoivattavaksi. Mitään ei voi silloin tehdä, se on hetken helpotus, virkistyminen. Silloin tulee tunne siitä, että saa vain olla. Sateen ääni antaa luvan hiljentää tahtia, kävellä varoen villasukilla villahuopa olkapäillä.
Huomasitko?
Kaikki minulle tärkeät äänet vievät minut paikkaan, jossa voin rauhoittua. Paikkoihin, joissa ei ole huolta, eikä kiirettä. Paikkoihin, jossa on hiljaisuutta.
Se kertoo juuri siitä, mitä minä eniten kaipaan.
Äänissä, jotka saavat rauhoittumaan ja pysähtymään saa olla juuri niin kuin haluaa. Voi kuulla oman hengityksensä, sydämen sykkeensä ja ajatuksensa. Silloin, juuri niissä hetkissä, voikin kuulla jotakin syvempää kuin vain haavan havinaa, veden liplatusta tai sateen ropinaa.
Voi kuulla sen, miten on totta juuri nyt.
Jokaiset liikkeet ja ajatukset niissä ovat todellisia. Ääni, jota kaipaamme eniten on meidän itsemme ääni. Se on ääni, joka liian helposti upotetaan meluun ja taustahälyyn. Kokemus omasta todellisuudesta vahvistuu, kun sitä kuuntelee. Vasta hiljentyessä ja pysähtyessä voi kuulla itsensä, tärkeimmän äänen. Miltä se ääni kuulostaa? Mitä juuri se ääni sanoo?
Hyvä lukija, entä sinun tärkeät ympärillä olevat äänesi ja minne ne vievät sinut?
Kuulethan myös itsesi?
Kommentit
Lähetä kommentti