Kaiken keskellä keveys

Hyvä lukija, viime aikoina minulle ovat puhuneet sanat. Kuten tällaiset sanat. Suljen tietokoneen, jätän työt työpaikalle, puhelimen piilotan taskussa helisevät avaimet ja suussa maistuu lempisalmiakki. Kävelen kuusenneulasten ja puolukoiden yli. En ajattele sitä kaikkea, mitä en ollut tänään, vaikka halusin. En ajattele niitä kaikkia asioita, joissa mielestäni epäonnistuin. En ajattele sitä kaikkea, mitä en koskaan tule saamaan, ajattelen ja samalla ajattelen vain kaikkea sitä Mäki hengästyttää minut ja muistan taas, miten kehoni ei palvele minua, kuten haluaisin. En ole saanut elämässä sitä, mitä haluaisin. Samalla unohdan, ettei kukaan saa mitä haluaa. Se ei tunnu merkitykselliseltä, sillä katseeni on vain minussa. Olen silmät auki vain minuun. Pysähdyn korkeimmalle kohdalle Avaan kengännauhani ja astun ikiaikaiselle kalliolle. Varpaani painautuvat vuosisatoja vanhan kallion pintaan. Miten ne ovat yhä täällä samanlaisina, ottaen vastaan niin monet var...

Hyvä lukija, kunpa saisin talveksi talletettua koivumme lehtien havinan ja värin sen alimpien oksien kutituksen  selässä. Auringon, joka häikäisee lehtien välistä. Kunpa saisin talveksi talletettua raikkaan tuulen ja valinnan kirjoittaako sisällä vai ulkona. Kohta valintaa ei enää ole. Lempeän ja kevyen tuiverruksen, joka raikastaa kuumuuden keskellä. Kädet on nostettava ylös, jotta tuuli kulkisi koko kehon läpi. Kunpa saisin talveksi talletettua surfiina-amppelin kukat, tähtisilmät, loputtomasti kukkivan samettiruusun, kukkamaan vallanneen persiljan ja uudelleen kukkivan ruusupensaan. Kunpa saisin talveksi talletettua ajattomuuden, keveyden hartioissa, valon ulkona. Auringonlaskun, persikkataivaan ja linnunmaitoveden. Ja hiekkaiset jalat sandaaleissa. Kunpa saisin talveksi talletettua tunteen voimallisuudesta, siitä, että pystyn lähes mihin ja milloin vain vaikka juuri nyt. Kaikki on auki myös talvella. Kunpa saisin talveksi talletett...

Hyvä lukija, minä suoritan elämää. Olen suorittanut kautta aikojen. Koulussa etenin tentistä tenttiin, arvosanasta toiseen. Sama meno jatkui lukiossa ja korkeakoulussa. Myönnän suorittaneeni myös muilla elämäni osa-alueilla. Mutta hyvä lukija, ei varmastikaan ole uutinen, jos sanon nyt olevani kyllästynyt suorittamiseen. Olen uupunut stressaamaan ja murehtimaan. Olen kyllästynyt kantamaan harteillani mitä typerämpiä huolen aiheita. Kuten, löydänkö parkkipaikan, selviänkö tästä tehtävästä, olenko pidetty, käyttäydyinkö tilanteelle sopivasti, kerroinko liikaa, kyllästytinkö kuulijani, osasinko keittää perunat, kävelinkö tarpeeksi lenkillä ja niin edelleen ja niin edelleen. Mielestäni tällaiset pohdinnat ovat turhanpäiväisiä murehtia ja kantaa. Miksi käytän aikaani pohtimalla näitä asioita? Ja samalla en voi sille mitään. Uskon kaiken tämän kumpuavan jostakin suorittajuuteni syövereistä. Koen, että minun täytyy saavuttaa jotakin, jotta voin olla jotakin. Minun täytyy pyrkiä johonkin,...