Runo antautumisesta

Hyvä lukija,
viime aikoina minulle ovat puhuneet sanat. Kuten tällaiset sanat.

Suljen tietokoneen, jätän työt työpaikalle, puhelimen piilotan
taskussa helisevät avaimet ja suussa maistuu lempisalmiakki.
Kävelen kuusenneulasten ja puolukoiden yli.
En ajattele sitä kaikkea, mitä en ollut tänään, vaikka halusin.
En ajattele niitä kaikkia asioita, joissa mielestäni epäonnistuin.
En ajattele sitä kaikkea, mitä en koskaan tule saamaan, ajattelen
ja samalla ajattelen vain kaikkea sitä

Mäki hengästyttää minut
ja muistan taas, miten kehoni ei palvele minua, kuten haluaisin.
En ole saanut elämässä sitä, mitä haluaisin.
Samalla unohdan, ettei kukaan saa mitä haluaa.
Se ei tunnu merkitykselliseltä, sillä katseeni on vain minussa.
Olen silmät auki vain minuun.
Pysähdyn korkeimmalle kohdalle
Avaan kengännauhani ja astun ikiaikaiselle kalliolle.

Varpaani painautuvat vuosisatoja vanhan kallion pintaan.
Miten ne ovat yhä täällä
samanlaisina, ottaen vastaan niin monet varpaat
ylhäisten ja alhaisten varpaat,
onnistujien ja epäonnistujien,
ja todellisuudessa jokaisten varpaat
ilman erittelyä,
onko hyvä vai paha.
Sillä sillä ei ole väliä.
He ottavat kaikki vastaan mitä tulee ja he ovat täällä yhä.

Seison kalliolla ja yhtäkkiä
tajuan, haluan olla samanlainen.
Haluan olla ja ottaa vastaan
sillä vain niin voi saada.
Ei repimällä, vaatimalla, pyrkimällä
silloin vain menettää:
voimansa, ilonsa, huolettomuutensa,
palkkioksi saa vain stressin ja uupumuksen.

Tuuli heittää hiukset silmilleni ja suljen ne,

silloin olen enemmän avoinna kuin koskaan.