Että osaisi antautua

Hyvä lukija,
minä suoritan elämää. Olen suorittanut kautta aikojen. Koulussa etenin tentistä tenttiin, arvosanasta toiseen. Sama meno jatkui lukiossa ja korkeakoulussa. Myönnän suorittaneeni myös muilla elämäni osa-alueilla.

Mutta hyvä lukija, ei varmastikaan ole uutinen, jos sanon nyt olevani kyllästynyt suorittamiseen.
Olen uupunut stressaamaan ja murehtimaan. Olen kyllästynyt kantamaan harteillani mitä typerämpiä huolen aiheita. Kuten, löydänkö parkkipaikan, selviänkö tästä tehtävästä, olenko pidetty, käyttäydyinkö tilanteelle sopivasti, kerroinko liikaa, kyllästytinkö kuulijani, osasinko keittää perunat, kävelinkö tarpeeksi lenkillä ja niin edelleen ja niin edelleen.
Mielestäni tällaiset pohdinnat ovat turhanpäiväisiä murehtia ja kantaa. Miksi käytän aikaani pohtimalla näitä asioita? Ja samalla en voi sille mitään. Uskon kaiken tämän kumpuavan jostakin suorittajuuteni syövereistä. Koen, että minun täytyy saavuttaa jotakin, jotta voin olla jotakin. Minun täytyy pyrkiä johonkin, jotta voin sanoa olevani jotakin. Minun täytyy edetä jossakin, jotta voin olla riittävä.

Hyvä lukija, ehkä sinäkin tunnet niin, edes joskus.
Ja arvaa, niin ei tarvitsisi olla, koskaan.

Että voisi vain olla. Ilman painavia ja turhanpäiväisiä murheita hartioilla. Ilman, että tarvitsisi ajatella, miten pärjää muiden silmissä tai omissa silmissä. Että voisi vain antautua.

On hurjaa ajatella, että elämässä voisi vain olla. Ainakin usein julkisessa keskustelussa kehotetaan koko ajan etenemään, saavuttamaan, suorittamaan ja pärjäämään. Vain niin olet kelpo kansalainen.

Mutta ehkä voisi ajatella aivan toisin. Että pysähtymällä pääsisikin eteenpäin ja pärjääminen olisikin jotakin aivan muuta kuin mitä lukisi palkkakuitissa tai työpaikan tittelissä. Mitä jos uskaltaisi irrottautua suorittamisen ja saavutuksien riippuvuudesta?

Voisiko sitä vain antautua?
Riisuisi kengät, heiluttelisi varpaita. Riisuisi sydämen ja katsoisi kaikkea avoimen uteliaasti. Voisi avoimuudessaan olla pyrkimättä, olla saavuttamatta tietoisesti ja samalla olisikin saavuttanut paljon enemmän kuin osaisi kuvitella.
Avaisi kädet ja ottaisi vastaan kaiken mitä tulisi. Epäonnistumisia ei olisi, olisi vain vastaantulevaa.

Ajatus on käänteentekevä. Ei se, että olen tehnyt kaiken väärin tähän asti, vaan se, että voin korjata kaiken. Tai ei, en halua ajatella korjaavani kaiken, vaan haluan ajatella, että elän kaiken.
Antautumalla, ottamalla vastaan sen mitä tulee. Minulla on mahdollisuus hellittää, minulla on mahdollisuus olla murehtimatta ja olla kantamatta kaikkea väsyneillä hartioillani.

Sillä kun yritän hallita elämääni vaatimuksillani, pyrkimyksilläni, saavuttamalla jotakin jonkun muun määrittelemää, huomaan, ettei se anna minulle sitä mitä todella haluan. Se antaa usein vain uupumista ja stressiä. Ja ne ovat asiat, joista haluaisin eroon.

Vain hyväksymällä tämän hetken tilanteen voin antautua.
Vain silloin voin ottaa vastaan sen mitä tulee.
Vain siten voin todella saada.

Hyvä lukija, antautumisessa voi olla kaikki. Voimaannu siitä oivalluksesta, että elämässä ei tarvitse pyrkiä. Ei tarvitse saavuttaa. Ja siltikin, voit saada ne kaikki mihin pyrit. Aivan kuten pitää.